Tarjosin pitkän tauon jälkeen työtä kansalaiselle. Media on uutisten, kolumnien, yleisönosastoissa julkaistujen kirjoitusten ja TV-ohjelmien kautta vakuuttanut meidät hyväosaiset siitä, että työttömät ihmiset eivät vieroksu työtä, että prekariaatti ja muut huono-osaiset ovat uhreja ja oikeassa poltellessaan taloja ja vaatiessaan kansalaispalkkaa.

Tunsin itseni hyväntekijäksi. Tarjoamani työ ei vaatinut oppiarvoja eikä korkeakoulussa suoritettua tutkintoa. Työ ei ollut moraalitonta eikä laitonta. Työ ei ollut raskasta eikä likaista. Olen itse tehnyt juuri samaa työtä opiskeluaikana hankkiessani lisätienestejä. Elossa olevista suomalaisista eniten arvostamani henkilö tekee siihen verrattavaa viikoittain. Tarjosin kohtuuttoman korkeata palkkiota. Yritteliäs olisi ansainnut siinä noin 50.000 euroa puolessa vuodessa.

Sain monia yhteydenottoja lehti-ilmoitukseeni. Suurin osa soittajista perääntyi hankkeesta pelästyneenä kuullessaan, että olisi joutunut juuri siihen asemaan, jossa moni yksityisyrittäjä on koko elämänsä ja jokainen heistä toimintansa aloittaessaan. Se ei ollutkaan suojatyöpaikka. Siinä ei riittänytkään, että tuli jonnekin aamulla ja lähti illalla. Siinä piti tehdä muutakin kuin istua ja katsella näyttöruutua. Siinä ei saanut pokkuroida luukun takana ja simputtaa sieltä kansalaisia. Jotkut soittajista vaikuttivat vähän loukkaantuneilta. Että kehtaakin!

Homma ei olisi vaatinut muuta kuin yritteliästä mieltä, rohkeutta kohdata satunnaisesti lievää torjuntaa, pientä ponnistelua ajatteluun, jonkin verran luovuutta ja itsenäisyyttä. Kaikkea tätä puuttui. Käynti sosiaalitoimiston luukulla ei vaadi mitään näistä ominaisuuksista. Tarjosin hommaa eräälle työikäiselle tuttavallenikin. Hän on elänyt muiden maksamilla verorahoilla useita vuosia ja onnistunut välttelemään töitä uskomattomalla oveluudella ja selittelyllä. Hän piti tarjoustani hieman nöyryyttävänä. Ylpeänä ihmisenä hän kohteliaasti kieltäytyi.

Tiedän sattumalta, että maailman ihmisistä 95 prosenttia ei voisi unelmoidakaan tarjoamani projektin kaltaisesta satumaisesta tehtävästä. Afrikka on täynnä perheitä, joille tarjoamani puolen vuoden tienesti riittäisi koko elämäksi. Mutta me suomalaiset olemmekin vain 0.1 % maailman ihmisistä ja kuulumme puuttuvaan 5 prosenttiin. Meillä on hyvin toimiva sosiaalivirasto, meillä ymmärretään loputtomasti hädänalaista ja tutkijat suoltavat raportteja, joissa todistellaan, että työttömät ovat työttömiä vastoin omaa tahtoaan ja yhteiskunta on olio, jota voi aina syyttää loppujen lopuksi mistä tahansa.

Uskon herkemmin omaa yksittäistä kokemustani kuin kyselytutkimuksilla ja tilastollisilla analyyseillä tehtyjä raportteja. Kyselyihin vastataan mitä huvittaa. Tutkija uskoo, mitä on päättänyt etukäteen uskoa. Valehteleminen sallitaan, kunhan valehdellaan hyvää tarkoittaen. Ja hädänalaisen oikeus on huiputtaa jatkuvasti muita ihmisiä. Silti sellaisen humpuukin varaan rakennetaan yhteiskunnallisia ratkaisuja.

Minua varoitettiin. Minulle sanottiin, että tulet töitä tarjotessasi kokemaan ikävän yllätyksen. Varoittaja oli enemmän kuin oikeassa, kuten sanonta kuuluu.