Kasvihuonekaasujen päästökaupasta on keskusteltu Rion sopimuksesta (1992) saakka. On käsitelty detaljeita ja sama lähestymistapa jatkuu. Asiaan liittyy heikkouksia: 1. Sopimukset on tehty liian myöhään. 2. Sopimukset eivät korjaa ympäristön tilaa, vain hidastavat sen huonontumista. 3. Sopimuksiin ei ole saatu mukaan kaikkia maita. 4. Sopimukset koskevat vain erästä osa-aluetta.

Jotta samoja virheitä ei jatkettaisi, esitän lyhyesti, miten asiat pitäisi hoitaa.

Perustavoite on toistaiseksi ollut, että sopimukset eivät saa vaarantaa hyvinvoinnin karttumista. Tuon tavoitteen asemesta pitäisi tavoitella tasapainoista globaalia tilaa. Edelliset ovat toisiaan syöviä päämääriä. Ujostelematta, silmätysten ja vuosikymmenten aikajänteellä jälkimmäinen tavoitteista on oikea ja ensimmäisestä on tingittävä.

Tasapainoinen tila edellyttää radikaaleja ja pysyviä toimenpiteitä tuotantoketjun alussa ja lopussa. Kaikki päästöt, samoin luonnonvarojen hyödyntäminen, on saatava kestäviin rajoihin. Näiden rajojen määrittelyä edeltää globaalien resurssien perusteellinen inventointi. Tämän tulee koskea öljyä, uraania, hiilipäästöjä ja mereen laskettavaa fosforia, mutta myös sellaisia toimia kuin valtamerien kalastusta, metsien hakkuita, malmien louhintaa ja maailmanlaajuista maankäyttöä. Tuotanto ja kulutus täytyy alistaa tosiseikoille, ei päinvastoin. Analyysin tulee päätyä vuosittaisiin rajoihin sekä päästöjen, että hyödynnettävien luonnonvarojen osalta. Pitää puhua päästöistä ja riistoista.

Nyt EU:ssa on sovittu, että valtiot voivat järjestää huutokaupan sallittujen hiilipäästöjen pikku osasta. Tämä ei pitkällä tähtäyksellä riitä. Huutokauppa kokonaisuudessaan on ilmeisesti paras tehokeino ottaa päästöjen ja riistojen sallitut kiintiöt tarpeellisimpaan käyttöön. Kun vuosittain päästöt ja riistot olisi jaettu alueellisiksi kiintiöiksi, hyväksytyt resurssit huutokaupattaisiin pieninä erinä samaan tapaan kuin takavuosina kansainvälisissä turkishuutokaupoissa. Kaikkihan muistamme legendaarisen Juhani ”Pablo” Moisanderin konekiväärin, jolla kettu kävi kaupaksi. Samalla lailla jaettaisiin esimerkiksi vuoden 2010 öljy, turska, rakennusmaa ja hiilipäästöt.

Niukkuudesta seuraisi, että luonnonvarojen ja päästöjen hinnat nousisivat terveelle tasolle. Välillisesti tämä räjäyttäisi kierrätystekniikan, säästäväisen ja puhtaan tekniikan, järkevän kulutuksen ja älykkään tuotannon rakettimaiseen nousuun. Jos resurssien suhteen eletään elopellossa, ei elinkeinoelämällä ole kiinnostusta tai velvollisuutta tehdä mitään merkittävää asioiden oikomiseksi.

Huutokaupasta saadut tuhansien miljardien tulot tulisi jakaa kolmelle myyjälle: omistajille, valtioille ja ihmiskunnalle. Tämä on sekä käytännöllinen että eettinen vaatimus. Euroopassa puhutaan nykyään projektista nimeltä ”Global Marshall Plan”. Sen ensisijaisena ajatuksena on kehitysavun kasvattaminen. Huutokaupasta saatujen tulojen viimeinen osuus voitaisiin käyttää vaikka tällaiseen hankkeeseen. Silloin kehitysavun luonnetta pitää muuttaa, koska laatu on määrää merkittävämpi. Mutta se on toisen messun aihe.