Sattuneista syistä olen viime aikoina lukenut Afrikasta kirjoitettuja juttuja ja kohdannut kuristavan sensuurin, joka kosmopoliittista ja keskustelukykyistä kansaamme ohjailee. Monta vaihtoehtoa on sille, miten tuosta maanosasta ja sen asukkaista ei saa puhua tai kirjoittaa - ja ainakin yksi oikea tapa.

Jos sattuu olemaan valkoihoinen ja vielä mies, niin olisi parempi pitää turpansa kokonaan kiinni. Jos tuollainen otus Afrikasta jotain sanoo, häntä voi nimitellä ”suureksi valkoisiksi metsästäjiksi” ja hänen puheensa ovat lähtökohtaisesti imperialistisia ja vääriä, sanoipa iljetys mitä tahansa. ”Lähes kaikkia valkoisten miesten Afrikka kirjoja vaivaa kummallinen tauti”, kiteyttää Elina Hirvonen (Vihreä Lanka 21.12) tämän asenteen, eikä hän ole yksin. Suhtautumisella ei ole tekemistä rodun tai sukupuolen kanssa: suu kiinni ja kukkaro auki, valkoinen mies!

Jos inhottava valkoinen mies kuitenkin erehtyy kirjoittamaan Afrikasta jotain, hänen on syytä välttää kritiikkiä ja realismia. Hänen kannattaa ilmaista kokemuksensa imelänä saippuaoopperana ja pysytellä siten poliittisesti korrektilla tiellä. Esimerkkinä sanatarkka pätkä erään Vettenniemen (kai valkoinen mies) kirjoituksesta Suomen YK-liiton julkaisusarjasta:

"Onko suurempaa onnea kuin saapua Afrikkaan ja löytää lähimmäinen! Kohdata afrikkalainen lähimmäinen, joka ei halua sinulta muuta kuin ystävyyttä. Lähimmäinen, jonka kanssa voit puhua politiikasta ja Jumalasta, sadekaudesta ja kirjallisuudesta sillä helppoudella, minkä jaettu ihmisyys mahdollistaa."

Ihan tulee tippa silmään. Kirjoittakaa Afrikan paikalle vaikkapa Savo ja afrikkalaisen paikalle savolainen, niin naurattaako niin, että itkettää?

Korjataanpa sittenkin. Edellä on lievää liioittelua. Kyllä Afrikasta voi ja pitääkin kirjoittaa kriittisesti, jos muistaa sanoa, että ihmisoikeusloukkaukset, sodat, vaalivilpit, ympäristövauriot, köyhyys, lukutaidottomuus ja sen sellaiset eivät ole afrikkalaisten vika. Kun HS jokin aikaa sitten unohti tuon väistämättömän perussäännön ja erehtyi raportoimaan, että Itä-Kongossa sodankäynnin lieveilmiönä raiskataan naisia ja syy ovat heimojen väliset ristiriidat, niin eikös eräs Alava (kai valkoinen nainen) korjaamaan, että syyllinen raiskauksiin on muiden muassa suomalainen Nokia ja ”media vahvistaa niitä virheellisiä käsityksiä, joihin vedoten globaali pohjoinen pesee kätensä Afrikan konflikteista”. Sitä rataa. Odotellaanpa vain, miten vikkelästi huomataan Keniankin levottomuuksien olevan valkoisen miehen aiheuttamia. Kun olin edellisen lauseen kirjoittanut, ilmestyi HS:iin kirjoitus, joka täytti odotuksen.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi etelä-afrikkalaiset ja belgialaiset potevat syyllisyyttä menneisyydestään, mutta Suomessa omaksuttu itseruoskinta ja melodraama yhdistettynä asenteellisiin ennakkoluuloihin ovat sitä tavallista ulkomaalaisten apinointia. Se olisi vain hullunkurista, ellei se liittyisi vakavaan taustaan. Ensinnäkin: eivät afrikkalaiset ole eivätkä halua olla eurooppalaisten lemmikkejä, joita pitää syöttää ja silittää. Sellainen suhtautuminen on vastenmielistä ja alentuvaa kaikkien järkevien osapuolten mielestä. Mutta tämäkin liittyy vain käytöstapoihin, eikä ole asian ydin.

Maailma kaatuu tai seisoo Saharan eteläpuolisen Afrikan mukana. Toinen seuraa toista. On mahdotonta ajatella, että alaltaan ja väestöltään valtaisan mantereen kohtalo voisi olla riippumaton muun maailman tulevaisuudesta – ja sama pätee vastavuoroisesti. Viimeiset pari vuotta on pauhattu ilmastonmuutoksesta, vaikka se on vain maailmanlopun eräs osatekijä. Muutos on ollut tiedossa kolmisenkymmentä vuotta. Poliitikot tohtivat puhua siitä vasta nyt, kun katastrofi on niin ilmeinen, että siitä puhumalla ei saa otsaansa mustamaalaajan merkkiä. (Eikä menetä ääniä tulevissa vaaleissa).

Samalla varmuudella, jolla kolmekymmentä vuotta sitten saattoi ilmastokatastrofin ennustaa, voi nyt ennustaa Afrikan väestökatastrofin ja kaikki sen kaameat seuraukset. Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on nyt 750 miljoonaa ja nykyistä kasvuvauhtia seuraten se kasvaa kolminkertaiseksi vuosisadan puoliväliin mennessä. Tämän vähättelijät ilmoittautukoot, kuten ilmastokatastrofinkin vähättelijät. Tulevaisuuden sukupolvet sijoittavat heidät omalle paikalleen historiaan.

Katastrofia ei pohdita eikä toimita sen välttämiseksi. Rakentava ja oikeastaan ainoa Afrikkaa koskeva hyödyllinen keskustelunaihe olisi tarkastella, miten Afrikan tulevaisuus ratkeaisi, kun se yhdistetään esimerkiksi Kiinan talouskasvuun, ilmastokatastrofiin, vesipulaan, tauteihin, lajien sukupuuttoihin, aavikoitumiseen, massamuuttoihin ja kaupunkien kurjistumiseen. Miten kaksi jättimäistä tuhon prosessia - ekologinen ja sosiaalinen - saataisiin katkaistuiksi, vaikka ne tukevat ja kiihdyttävät toisiaan? Miten Afrikan tulevaisuus parhaiten olisi toimiva osa koko planeetan pelastusohjelmaa?

Melodramaattisella makeilulla tai tekopyhillä itsesyytöksillä ei nyt pärjätä. Niiden aika on sitten taas, kun ei ole muuta tekemistä. Jos jonkun tässä keskustelussa tulisi vaieta, niin tuon höpisemisen.