Kaksi merkittävää suomalaista on käyttänyt puheenvuoron, Pentti Linkola ja Tarja Halonen. Oletan, että ainakin ensin mainitun puheet muistetaan vielä sadan vuoden kuluttua.

Linkolan uusi kirja ilmestyi kauppoihin ja taas hänen arvioijansa nostivat ykkösasiaksi vanhan ihmettelyn aiheen: ”Linkola on kunnon mies, koska elää kuten opettaa”. Mitä kummaa siinä on? Eivätkö Henry Saari, Jari Sarasvuo ja Lenita Airisto elä kuten opettavat? Mutta ei Linkolaa itse asiassa johdonmukaisuuden vuoksi ihaillakaan, vaan ihaillaan, koska Linkola kärsii. Tai tarkemmin: tavallinen paperinpyörittäjä kärsisi, jos eläisi kuten Linkola. Me ihailemme sitä, joka noudattaa Äiti Teresan ohjetta: ”pitää antaa niin paljon, että kärsii”. Äiti Teresa uhrautui köyhien, Linkola luonnon tähden. Suomessa ei ole yhtään poliitikkoa, jolla olisi läheskään mainitsemieni henkilöiden katu-uskottavuutta, eikä yhtään, joka syvällisellä ja tinkimättömällä tasolla pystyisi Linkolan väitteet kumoamaan, pinnallisesti ja lörpötellen kylläkin.

Tarja Halonen puhui rohkeasti New Yorkissa kritisoidessaan globalisaatiota. Jos koko teollinen maailma hyväksyisi kritiikin epäreiluudesta ja toimisi pitkällä tähtäyksellä reilujen periaatteitten mukaisesti, muuttuisi suhteemme kehitysmaihin ratkaisevasti. Kehitysavusta puuttuu nykyisin syvällisyys ja sen mukana kaikki. On perusvirhe pyrkiä tekemään kehitysmaista itsemme kaltaisia. Apua pitää antaa, mutta harkiten.

Seuraava kannattaa muistaa, jos maapalloistumista ruvetaan reiluntamaan. Apu ei saa olla sirpalemaista, vaan sen täytyy kohdistua koko yhteiskuntaan, sen kaikkiin osasektoreihin samanaikaisesti. Ei pidä rakentaa yksittäistä sairaalaa, ellei sitä istuteta joka suhteessa toimivaksi osaksi ympäristöään. Apu ei saa olla lyhytjänteistä, jälkijättöistä ja paikkailevaa. On liikaa esimerkkejä projekteista, jotka rapistuvat, koska niihin olisi pitänyt alun perin liittää kunnolliset tukitoimet pitkäksi ajaksi tulevaisuuteen. Samoin sellaisesta avusta, joka tulee liian myöhään, vasta hädässä.

Edellisen lisäksi länsimaat kuvittelevat virheellisesti, että meidän tehokas elämänmuotomme on tavoite kaikkialla. Apu pitää sitoa paikalliseen arvomaailmaan, kulttuuriin ja perinteeseen, muuten vastaanottaja hyljeksii sitä kuten terve elimistö vierasta kudosta. Lisäksi jokainen projekti pitäisi toteuttaa vastaanottajien kanssa yhteistyössä, silloin ihmisiä myös koulutetaan.

Viimeksi mainittu seikka on välttämätön tärkeimmän toteutumiseksi. Kehitysavun perimmäisin tavoite on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Valitettavan usein näkee apujoukoissa ihmisiä, joille apu on elämäntehtävä, eivätkä he haluaisi missiostaan luopua, koska hyväntekijänä on niin palkitsevaa olla. Kun globalisaation reiluilu aloitetaan, olkoon tinkimätön tavoite, ettei apua enää viidenkymmenen vuoden kuluttua tarvita eikä reiluudesta tarvitse puhua. Tasaveroisten kumppaneiden välillä reiluus on itsestäänselvyys. Sen mainostaminen sisältää aina pikku annoksen alentuvuutta.