Kun Vihreät merkittiin poliittiselle kartalle vuonna 1983, oli ydinvoiman vastustus merkittävin koko kansanliikettä yhdistävä tekijä. Vastarinta oli ehdotonta ja kompromissi kirosana. Tshernobylin onnettomuus vahvisti tätä uskoa.

Tänä keväänä sanomalehti Kaleva (22.4.) kertoi seuraavaa: Ydinvoiman lisärakentaminen ei ole enää kysymys, jonka takia vihreät torjuisivat osallistumisen tulevaan hallitukseen. Puheenjohtaja Tarja Cronberg sanoi puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän lähtevän siitä, että kynnyskysymyksiä hallitusneuvotteluille ei ole. Tätä ei vihreä olisi sanonut 20 vuotta sitten.

Onko ydinvoima muuttunut 20 vuodessa hyväksyttävämmäksi? Eivätkö ydinvoiman haitat enää ulotukaan tuhansien vuosien päähän? Näinkö nopeasti keksittiin tekniikka ongelmien ratkaisemiseksi? Oliko Martti Tiuri sittenkin oikeassa?

Selvistä ylilyönneistä saadaan nyt maksaa. Kiihkeimmät ydinvoiman vastustajat perustivat EVY:n, Energiapoliittinen yhdistys – Vaihtoehto Ydinvoimalle -yhdistyksen, joka oli yhden asian liike. Kun oikein kovasti haluttiin vastustaa, perusteluksi kelpasi mikä hyvänsä. Ydinvoimaa pidettiin kalliina, sen louhintaa ja loppusijoitusta terveydelle haitallisena, sen käyttöä äärimmäisen riskialttiina, keskitettyjä ratkaisuja poliittisesti torjuttavana ja tekniikkaa yleensäkin kamalana aina ja kaikkialla. Äänekäs vastustus oli poliittisesti tuottoisaa. Vihreät esiintyivät ritari Lancelotina, joka tappaa lohikäärmeen. Äänestäjät hakivat turvaa tästä ritarista.

Olisi pitänyt panna jäitä hattuun. On kaksi syytä, miksi ydinvoimaa piti vastustaa silloin ja vielä nytkin. Muut perustelut ovat verukkeita ja syövät uskottavuutta koko vastustukselta.

1. Ydinvoima on joka tapauksessa vain väliaikainen energiaratkaisu. Uraani on uusiutumaton raaka-aine ja resurssit ovat rajalliset. Maailman energiaongelma on edelleen ratkaisematta, kuten se oli 20 vuotta sitten. Ydinvoima ei käy maailmanlaajuiseksi lääkkeeksi muutenkaan, kuten olemme nyt nähneet Iranin suunnitelmien synnyttäneestä kriisistä.

Fossiilisten polttoaineiden nykyinen liikakäyttö tuo kasvihuoneilmiön muodossa varman tuhon maapallolle. Sitä ei missään tapauksessa voi pitää ydinvoiman korvikkeena. Maakaasu on myös hätäratkaisu. Jäljelle jää kaksi kestävää vaihtoehtoa: säästö ja uusiutuvat energialähteet. Kummassakin on sama ongelma – niistä pauhaaminen tuo poliittisen tappion.

Jos ajetaan säästöjä, on kansalaiset alistettava uhrauksille ja tuotettava heille tuskaa. Tämän vaatimuksen pitää näkyä kaikessa. Jos taas halutaan ratkaista ongelma tuulella ja auringolla, on tehtävä laskelmia ja näytettävä, kuinka paljon tarvittavia vempeleitä pitää rakentaa. Tulokset säpsähdyttävät ja karkottavat osan äänestäjistä. Ydinvoiman kiistaton haitta on, että se jarruttaa näiden alojen kehitystä. Kestävään ratkaisuun päästäisiin nopeammin ilman ydinvoima-nimistä särkylääkettä.

2. Tilastojen ulkopuolinen, odottamaton riski on toinen järkevä vastustuksen peruste. Rakenteiden varmuuksia tutkitaan todennäköisyyslaskelmilla, ja ne perustuvat tilastoituihin havaintoihin. Normaaleissa oloissa niihin voi ehdottomasti luottaa ja ydinvoimaloita voi pitää turvallisina. Sama koskee louhintaa ja loppusijoitusta.

On kuitenkin olemassa ilmiö, jota ei tilastollisesti voi lähestyä: ainutkertaiset tapahtumat. Tilastot edellyttävät useita havaintoja, jotta niissä olisi järkeä. Maailmassa on myös asioita, jotka tapahtuvat vain kerran tai ainakin äärimmäisen harvoin ja jotka siksi ovat täysin odottamattomia mutta silti tuhoiltaan jättiläismäisiä. WTC:n tornien sortuminen on pienimuotoinen esimerkki tällaisesta tapauksesta.

Näitä asioita ei voi lähestyä laskelmilla, mutta ne ovat silti olemassa. Niistä voi esittää esimerkkejä vasta jälkikäteen. Niiden luonteeseen kuuluu arvaamattomuus. Kun vaara on tarpeeksi mittava, pitää tähänkin asiaan suhtautua vakavasti.

Edelliset kaksi argumenttia eivät ole menettäneet vähääkään voimaansa 20 vuoden kuluessa. Silloin oli järkevää vastustaa ydinvoimaa näillä perusteilla ja on johdonmukaista vastustaa sitä edelleen.

Mehän tiedämme, että politiikka on likaista peliä.

Olisi tietysti hyväksyttävää, että vihreät muuttaisivat kantansa ydinvoimaan, mikäli jokin ulkoinen seikka olisi muuttunut. Tällaisia saattaisivat olla kasvihuoneilmiön osoittautuminen suuremmaksi ongelmaksi kuin aikaisemmin aavistettiin, voimaloiden varmuustason merkittävä paraneminen tai vakuuttuminen siitä, että jätteiden loppusijoitus on sittenkin täysin turvallinen. Mutta mikään näistä asioista ei ole ratkaisevasti muuttunut. Kaikki oli tiedossa jo 20 vuotta sitten.

Tuomittavaa ei olisi sekään, että vihreät yksinkertaisesti toteaisivat erehtyneensä. Sehän voidaan antaa anteeksi. Silloin pitäisi vain uskottavasti vakuuttaa, että kysymys oli todella erehtymisestä eikä tietoisesta äänien haravoinnista pelokkailta ja tietämättömiltä kansalaisilta. Olisi hyvä, jos aivan konkreettisesti osattaisiin sanoa, missä asiassa erehdyttiin. Voitaisiin jopa myöntää, että vastustettiin ydinvoimaa, koska ydinvoiman vastustus oli muotia ja kaikki tuttavatkin vastustivat. Selitys olisi lapsellinen mutta rehellinen. Äänestäjät saisivat sitten päättää, miten tällaiseen vilpittömyyteen ja avoimuuteen olisi suhtauduttava.

Edellisiä perusteluja ei kuitenkaan ole esitetty. Nyt on sanottu, että ydinvoimaa kyllä vastustetaan, mutta ei niin kovasti, ettei toisen vaakakupin ministerinauto painaisi enemmän. Ainahan asiasta keskustella voidaan ja sitä rataa. Tämä ei ilmeisesti ole puheenjohtajan yksityinen kanta vaan eduskuntaryhmän ja puoluehallituksen. Kanta on herättänyt vihreiden keskuudessa kahdenlaista kritiikkiä.

Kuten odotettua, raju kritiikki tulee ydinvoimaan perinteisesti ja ehdottoman kielteisesti suhtautuvien piiristä. Heidän mielestään isoäitiä ei myydä mistään hinnasta, vaan vanhasta kannasta on pidettävä kiinni tinkimättä. Ymmärrän heitä hyvin, mutta he taitavatkin olla vähemmistö. Heidän kantansa on selkeä, mutta he eivät ole kovin kiinnostavia. He hyväksyvät vihreiden menon vain sellaiseen hallitukseen, jonka ohjelmassa sanotaan, ettei kuudetta ydinvoimalaa edistetä.

Toinen kritiikki on supsuttavaa ja vastenmielistä. Sen mukaan on tapahtunut tiedotuksellinen virhe. Puheenjohtajan ei olisi pitänyt mennä möläyttelemään, mitä möläytteli. Lausunto horjuttaa vihreitten uskottavuutta ja vie eduskuntavaaleissa äänestäjiä. Olisi pitänyt olla hiljaa vaaleihin saakka ja tarvittaessa kertoa ydinvoiman vastustuksen säilyneen yhtä vankkana ja ehdottomana kuin tähänkin saakka. Sillä tavoin ei olisi karkotettu perinteisiä äänestäjiä. Sitten vaalien jälkeen, hallitusneuvotteluissa olisi voitu aste asteelta lievennellä kantaa, saada muka erilaisia vastikkeita, hallitusohjelmaan olisi kirjattu ovelasti jotain epämääräistä ja hupsista, vihreät olisivat pitkin hampain hallituksessa, joka rakentaa kuudennen ydinvoimalan, mutta vastustavat ydinvoimaa tinkimättä kuten tähänkin saakka. Nokkelaa, eikö totta? Älykästä, sanoisi joku. Mutta ketä he kuvittelevat huijaavansa? Itseään, ennen muuta. Ei jokaisesta kähmijästä tule ministeriä.

Mielestäni puheenjohtaja Cronberg menetteli rehellisesti ja ainoalla oikealla tavalla. Kun kanta ydinvoimaan oli eduskuntaryhmässä ja puolueen hallituksessa muuttunut, se oli syytä kertoa jo nyt, ennen puoluekokousta, ennen vaaleja ja ennen ehdokasasettelua. Mutta ei olisi pitänyt peljästyä ja ruveta selittelemään, lieventelemään ja perumaan puheita. Kun kanta on muuttunut, äänestäjien, ehdokkaiksi asettuvien ja puoluekokoukseen osallistuvien on tiedettävä tämä. Se saattaa näkyä kävelevinä äänestäjinä, mutta entä sitten? Puolue ei ainakaan huijaa kannattajiaan.

Ei luimistelu olisi edes ainutkertaista. Suomeen on äskettäin valittu presidentti paljolti siksi, ettei hän vastustajansa lailla sanonut ääneen ja suoraan, että Nato-kysymys tulee maassamme käsittelyyn seuraavan presidenttikauden aikana ja se pitää silloin ratkaista esimerkiksi kansanäänestyksellä. Tarja Halonen miellettiin Nato-vastaisemmaksi kuin Sauli Niinistö, ja se lisäsi hänen suosiotaan. En usko, että Halonen vältteli asiaa siksi, että todella olisi arvioinut Nato-kysymyksen pysyvän agendan ulkopuolella kuusi seuraavaa vuotta. Epäilen, että hän jätti sen sanomatta, koska tosiseikat toteamalla olisi menettänyt ääniä. Esimerkkejä samasta ilmiöstä on paljon, kaikilla tasoilla ja kaikissa puolueissa.

Mutta vihreiden kieroilu on muuta poliittista kieroilua vastenmielisempää. Vihreät ovat esiintyneet muita parempina ihmisinä ja muita puolueita idealistisempana. Ellei linja tässä suhteessa pidä, se on kaksinkertaista huijausta, vielä saastaisempaa kuin tuo saastaiseksi tiedetty politiikka yleensä.