Ihmiskunta tuhoaa maapallon – mutta voi vielä pelastaakin sen. Maailma sitoutuu Afrikkaan ja Afrikka maailmaan, sillä ne romahtavat tai säilyvät rinta rinnan. Siksi maailmankin toivo on Afrikan tulevaisuudessa ja Afrikan lapsessa. Suomenkin tulevaisuus on sidottu häneen. Tätä ei usein huomata, vielä harvemmin tunnustetaan.

Tein vuosina 2002 – 2006 viisi pidempää matkaa viiteentoista Afrikan maahan ja kirjoitin niiden pohjalta kirjan Tämä on Afrikka. Kokemukseni lapsista Darfurin pakolaisleirillä, Mombasan slummissa, beniniläisessä tai kenialaisessa koulussa ja Tamalen kaduilla Ghanassa ovat yhtäpitäviä. Afrikkalaiset lapset ovat hurmaavia ja yritteliäitä. He suhtautuvat koulunkäyntiinsä vakavasti, merkittävänä etuoikeutena. Heidän elämässään on paljon iloa ja naurua. On hyvä asettaa toiveita heihin.

En lukeudu siihen hurahtaneiden joukkoon, joka velvollisuudesta tai höperyyttään katselee kaikkea Afrikassa epärealististen, vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Muistettakoon siis myös ne Afrikan alueet, joilla lapsisotilaat tappavat toisiaan säälimättömästi ja muistettakoon, että suurkaupunkien slummeissa on lapsirikollisia, joille mikään pahe ei ole vieras ja että pakolaisten joukossa on lapsia, joiden henkistä kehitystä aliravitsemus ja sairaudet ovat vaurioittaneet pysyvästi. Ei siis yleistetä liikaa, mutta ei myöskään syytetä, ei lapsia ainakaan.

Voimme kuitenkin puolueettomasti todeta – muuttumattomana luonnonlakina – että alkaneen vuosisadan kehitys on tämän päivän penskoista kiinni. Lähtekäämme Afrikan väestönkasvusta.

Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on nyt noin 750 miljoonaa ja kasvaa valtiosta riippuen 1,9 – 3,4 prosentin vuosivauhdilla. Jos kasvu jatkuu nykyisellään, on väkiluku vuonna 2050 noussut kolminkertaiseksi ja väentiheys on silloin keskimäärin 96 henkeä/km². Pidän tätä perusongelmana, joka heijastuu kaikkeen muuhun: ympäristöön, talouteen ja politiikkaan. Konkreettisesti väentiheyden kasvu johtaa metsien katoamiseen, viljelysmaiden köyhtymiseen, aavikoitumiseen, polttopuun ja juomaveden puutteeseen, edelleen nälän, tautien ja köyhyyden leviämiseen, suurpakoon maaseudulta, uusien jättikaupunkien syntyyn, nälkiintyneisiin massoihin, slummien laajenemiseen, väkivaltaan ja rikollisuuteen. Mitään yhtenäistä Afrikan väestöpoliittista strategiaa ei ole. Eikä ongelma ratkea esimerkiksi siten, että teollisten maiden apu nostetaan kolminkertaiseksi. Paljon väkevämmät lääkkeet ovat tarpeen. Mitä ne voisivat olla?

Sana ensin niille, jotka kuvittelevat Afrikkaa autettavan haalimalla maahanmuuttajia Eurooppaan. Jotta avulla olisi jokin vaikutus, Euroopan pitäisi vastaanottaa seuraavien vuosikymmenten kuluessa vähintään 500 miljoonaa tulijaa. Tällaisen muuttovirran seurauksena nykyisen EU:n väkiluku kasvaisi yli kaksinkertaiseksi, eikä maanosallamme ole mitään mahdollisuuksia edes ruokkia omavaraisesti tuon suuruista väestöä. Läntisen Euroopan väentiheys on jo nykyisin kaksinkertainen koko maapallon keskimääräiseen tiheyteen verraten ja Euroopan tulisi pikemminkin vähentää väkilukuaan lähimpinä vuosikymmeninä. Se saattaisi onnistua itsestään ilman lainsäädäntöäkin, mikäli muuttovoittoa muualta ei olisi.

Afrikalle 500 miljoonan ihmisen poismuutto ei olisi siunaus vaan ankara suonenisku. Muuttajat eivät näet ole keskitason joukkoa, vaan aloitteellisin, tarmokkain, lahjakkain ja tarpeellisin osa väestöstä. Tämä valikoituminen tapahtuu jo lähtevien keskuudessa, mutta – ollaanpa realisteja – myös vastaanottajien karsinnan vuoksi. Pahinta, mitä Afrikalle voisimme tehdä, on tällainen hyväntekeväisyydeksi naamioitu hölmöys.

Sitten pari sanaa niille kovanaamoille, jotka suosittelevat Afrikan jättämistä oman onnensa nojaan. Aika ajoin kuulen kommentin, jonka mukaan taudit, nälkä, sodat ja muut tuhot tekevät silloin kyllä tehtävänsä ja niiden avulla palataan luonnolliseen, tasapainoiseen tilaan. Luonnollisella tilalla tarkoitetaan aikaa, jolloin lääketiede ja tekniikka, rauhanturvajoukot ja humanitaarinen apu eivät vielä olleet Saharan eteläpuolisessa Afrikassa edistämässä väestönkasvua. Väkiluku kasvoi vuosisatojen ajan erittäin maltillisesti. Käsi sydämelle: kestäisimmekö me katsella tuollaista vaihtoehtoa? Pitäisimmekö sitä oikeutettuna, kaikkien näiden orjakaupan, siirtomaavallan, lähetystyön ja riippuvuutta lisäävän kehitysavun erehdysten jälkeen?

Älkäämme vaan väittäkö, että ennen ihmiset olivat pahoja, mutta nyt tämä valkoihoisten lajikumppaneidemme perusluonne on muuttunut hyväksi! Me olemme samaa sukua kuin orjien ostajat, mutta eri ympäristössä. Ankara malli on mahdollinen teoriassa, käytännössä ei. Meidän velvollisuutemme on siivota jälkemme niin, että syntyy myös oikeita tuloksia.

Mitä jää jäljelle? Jää aktiivisten toimenpiteiden perusteellinen arviointi uudelleen. Tämä ei ole politiikkaa, vaan logiikkaa. Apua on nostettava tuntuvasti ja suunnattava se oikein. Tällä on kiire.

Joidenkin alustusteni yhteydessä olen kysynyt kehitysavun tekijöiltä seuraavaa. Kuvitelkaamme tekevämme pitkän tähtäyksen sijoitusta pörssiosakkeisiin. Silloin vertailtaisiin, minkä firman osakkeita kannattaa merkitä, jotta saisi parhaimman tuoton vaikkapa kahdenkymmenen vuoden aikavälillä. Sama kysymys, vain hieman eri muodossa meidän on esitettävä kehitysapua arvioitaessa. Miten apu suunnattaisiin, jotta Afrikka hyötyisi siitä eniten ja pysyvästi kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Olen ehdottanut seuraavia vaihtoehtoja: köyhyyden poistamiseen, ympäristön parantamiseen, koulutukseen, hallintoon tai perhesuunnitteluun. Koulutus on saanut eniten kannatusta ja se on myös oma suosikkini. Tätä on hyvä vähän perustella.

Mikään muu näistä viidestä kokonaisuudesta ei vaikuta kaikkiin muihin tavoitteisiin samalla tavalla pysyvästi ja myönteisesti kuin koulutus. Koulutus lisää ihmisten ja samalla kansojen mahdollisuuksia valita tekemisensä ja tavoitteensa. Vain sen avulla afrikkalaiset valtiot voivat kehittää tuotantonsa sellaiseksi, että heidän vientituotteensa tulevat aidosti kilpailukykyisiksi muiden maiden vastaaviin tuotteisiin nähden. Sen kautta on mahdollista lisätä vaurautta ja poistaa kurjuutta. Vain koulutus auttaa ymmärtämään luonnon ja muun ympäristön ratkaisevan merkityksen myös ihmisten säilymiselle ja eloonjäännille. Koulutus paljastaa teoreettisellakin tasolla niiden alueiden arvon, joita Afrikassa on vielä jäljellä ja jotka ovat ainutkertaisia koko maailmassa. Luonnon säästäminen on Afrikan tulevaisuudelle ehdottoman välttämätöntä. Syytökset hallinnon korruptiosta ja vallanpitäjien väärästä politiikasta ovat monesti perusteltuja. Koulutus avaa tien vapaammalle ja kriittisemmälle medialle, joka on käytännössä ainoa tapa puuttua korruption ja poliittisten virheiden aiheuttamiin epäkohtiin. Ja lopulta: koulutus on tutkimuksissakin todettu kiistatta parhaaksi tavaksi vaikuttaa perhekokojen pienenemiseen ja sitä kautta siihen olennaisimpaan syyhyn, jonka kautta kaikki kaatuu tai pelastuu. En perustele valintaani enempää. Aineeton apu tuo pitkällä tähtäyksellä parhaan koron sijoitetulle pääomalle. Se lisääntyy suvuttomasti.

Afrikkalainen koulutus tarvitsee merkittävän kannusteen.

Muutoksella on kiire ja sen on vaikutettava kaikilla tasoilla samanaikaisesti. Kaikkiin Afrikan maihin pitää julistaa koulupakko ja huolehdittava siitä, että sitä noudatetaan. On taattava, että lasten kouluttaminen ei rasita perheiden taloutta. Kehitysapu on kohdistettava koulujen rakentamiseen ja kouluissa tarvittavia opetusvälineitä pitää saada riittävästi. Opettajille on maksettava kunnon palkka ja heidän määräänsä on lisättävä. Lasten kouluruokailu ja koulupuvut pitää kustantaa. Tuhansia pikkubusseja on annettava, jotta ilmainen kuljetus kouluihin saadaan sinne, missä koulumatkat ovat liian pitkiä. Katulapset pitää poimia muiden mukaan ja heidän elämänsä on turvattava.

Peruskoulun opettajat ovat tämän kehityksen avainhenkilöitä. Heitä pitää saada nopeasti lisää, eikä jäädä odottamaan seuraavan sukupolven toimia. Opettajien koulutusta on lisättävä radikaalisti ja nopeasti. Aikuisväestön kouluttamiseksi pitää myös käynnistää maanosan laajuinen, monipuolinen ohjelma. Puutun siihenkin tässä, koska se vaikuttaa välillisesti myös lapsiin.

Ohjelman pitää kohentaa luku- ja kirjoitustaitoa, mutta näitäkin tärkeimpinä lukemattomia käytännön asioita. Sellaisia ovat terveydenhoito, ravitsemus, perhesuunnittelu, maanviljelyn ja metsänhoidon perusratkaisut, kaivojen rakentaminen ja vesihuolto, luonnonsuojelu, äidinkielen merkitys ja uskontojen tausta. Seuraavina tulevat maapallon tila, Afrikan historia, tulevaisuutemme vaihtoehdot ja afrikkalainen identiteetti. Tavallisia kouluja käytettäköön myös aikuisten kouluttamiseen. Rakennettakoon samaan aikaan lisää kirjastoja, varustettakoon ne tarpeellisilla perusteoksilla ja järjestettäköön niiden yhteyteen säännöllistä aikuiskoulutusta. Ohjelmaa on julistettava suureen ääneen kaikissa maanosan radio-ohjelmissa.

Yksi seikka on keskeinen.

Kouluttajien ei pidä ujuttaa hankkeen oheistuotteena Afrikkaan länsimaista teollisuutta ja taloudellisen kasvun ideologiaa. Afrikkalaisia ei pidä aivopestä kuten meidät on peruskoulusta alkaen aivopesty tuotantokoneiston rattaiksi. Vaikka tarkoituksena on antaa eväät maanosan nousulle uuteen aikaan, valitkoot afrikkalaiset itse, millainen tuo nousu ja uusi aika ovat. Parhaimmillaan ne olisivat jotain muuta kuin etenemistä kohti eurooppalaista hyvinvointivaltiota, heidän oma ratkaisunsa hyvästä tulevaisuudesta. Afrikkalaiset päättävät, millaisia yhteiskuntia ja millaisen tulevaisuuden he haluavat, mutta tarvitsevat työkaluksi teoreettisen tietopohjan.

Jos kuvailemaani koulutusohjelmaa toteutettaisiin yhden sukupolven ajan, olisi Afrikalle annettu todellinen mahdollisuus. Silloin ei luotaisi alistavaa riippuvuutta, kuten nyt tehdään. Afrikkalaiset voisivat toteuttaa toiveitaan, luoda Afrikasta omaperäisen maanosan. Siinä ei seurattaisi länsimaita, vaan rakennettaisiin oma maailma.

Uuden avun tarkoituksena on tehdä itsensä tarpeettomaksi ja tämä on syytä sanoa. Kun koulutus on saatettu päätökseen – noin sukupolven kuluessa – on kehitysapu saavuttanut päämääränsä ja se pitää katkaista. Kehitysapu ikuisena, pysyvänä järjestelynä on sairas ja tuhoisa käytäntö.

En näe parempaa tietä afrikkalaisen lapsen pelastamiseksi. Jos nykymenoa jatketaan vielä sukupolven ajan, on liian myöhäistä. Sen jälkeen on turha levitellä käsiä ja päivitellä tapahtunutta. On turha selitellä, että parastahan me vain tarkoitimme. Hölmöt hyväntekijät ovat usein vaarallisempia kuin tosi roistot, koska hyväntekijöitä ei tohdita ajoissa torjua.